Pohdintoja pikaompelusta

Leppoisa lukuhetkeni keskeytyi lukiessani uusimmassa Love Sewing -lehden numerossa ollutta Elisalex de Castron kirjoitusta vastuullisesta ompelusta. Kirjoitus oli kaikilta osin ajatuksia herättävä, mutta erityisesti pari viimeistä lausetta pysäytti minut pohtimaan omia ompelutottumuksiani. Toiseksiviimeinen lause kuuluu ytimekkäästi ”hidasta”.

Oletko koskaan huomannut ompelevasi nopeammin kuin ehtisit koskaan vaatteita ostaa?

Tämä ajatus on pyörinyt päässäni jo pitkän aikaa. Ehkä juuri sen vuoksi kirjoitus, jossa kirjoittaja puki aivan samoiksi sanoiksi aivan samat ajatukset, pysäytti pohtimaan asiaa perusteellisesti.

En koe olleeni koskaan varsinainen himoshoppailija, mutta tykkäsin kyllä vielä muutama vuosi sitten kulkea vaatekaupoilla ja sovitella uusia vaatteita. Ompelun vallatessa yhä enemmän tilaa elämässäni, vaatekaupoilla kiertely on jäänyt lähes kokonaan. Vaatteiden määrä kaapissani lisääntyy kuitenkin jatkuvasti. Ei ole aivan tavatonta, että ompelen yhden viikonlopun aikana kaksi mekkoa tai ehkäpä hameen ja kaksi puseroa. Jotkut projektit totta kai vievät pidemmän aikaa, mutta viikonkin kestävä ompeluprojekti on omassa mittakaavassani jo hidasta ompelua.

Onko pikaompelu sen parempaa kuin pikamuoti?

Kyllä ja ei. Siinä oma ei-yksiselitteinen vastaukseni. Ompelen nopeasti, koska innostun projektista ja helpot ompeluprojektit vain valmistuvat nopeasti. Kysymys ei omalla kohdallani ole siitä, että haluaisin projektin valmistuvan nopeasti. Se vain valmistuu. Nautin ompelemisessa nimenomaan ompeluprosessista. Vaatteet syntyvät ikään kuin kaupan päälle. Sen vuoksi ompelen, vaikken todellakaan tarvitsisi neljättäkymmenettä itsetehtyä mekkoa.

Pikaompelussa on ainakin se pikamuotia parempi puoli, että tiedän kuka vaatteeni on tehnyt ja tiedän laadun olevan hyvää. Vaatteet kestävät pitkään – erityisesti koska niitä on niin paljon, ettei yksi vaate ehdi kovin paljoa käytössä kulua.

Aina välillä yritän tarkoituksella valita oikein vaikean kaavan, jotta prosessi kestäisi kauemmin. Ongelmana on, että nekin tuntuvat valmistuvan liian nopeasti. Olenko siis tuomittu hukkumaan pikaompeluksien alle? Ehkä en kuitenkaan. Aina silloin tällöin haastan itseni ompelemaan muille. Silloin saan nauttia prosessista ilman vaatekaappiin ilmestyvää uutta mekkoa. Joskus taas yritän keskittyä kaavoittamisen opetteluun ja vaikkapa tähän ompelusta kirjoittamiseen. Silloin saan viettää aikaa rakkaan harrastuksen parissa ilman ompelukoneen surinaa.

Tosiasia kuitenkin on, että voisin kehystää Elisalexin lauseen ompelukoneeni viereen. ”Hidasta.” Se tekisi välillä ihan hyvää.